On vuosi 2000. Eletään kevättalvea, ulkona on pakkasta. Helsingin eläinsuojeluyhdistykselle tuodaan laiha ja pahoinpidelty musta kissa, joka on löytynyt kylmissään ja nälissään moottoritien lähistöltä. Se on antanut ottaa itsensä kiinni, koska sillä ei ole ollut enää voimia paeta.
HESY:n kissatalossa uusi tulokas tarkastetaan eläinlääkärin toimesta. Se on noin parivuotias ja saanut ainakin yhdet pennut. Kissa rokotetaan, sirutetaan ja leikataan. Sitten se pääsee asumaan samaan koppiin muutaman muun kotia etsivän kissan kanssa. Sitä ruokitaan hyvin ja sen voimat alkavat palata. Sille annetaan nimi, vaikka se ei sitä opikaan. Se viihtyy pääasiassa yksin kopin nurkassa eikä osoita sen suuremmin kiinnostusta muihin kissoihin tai omistajaehdokkaisiin. Se on kiltti, mutta pelokas. Ja hyvin, hyvin epäluuloinen.
On vuosi 2000. Omillaan vuoden verran asunut nuori tyttö kaipaa elämäänsä asuinkumppania, ystävää, jotakin. Päätös kissan hankinnasta on kypsynyt pitkään mielessä, vaikka lapsuudenkodissa olikin ollut vain koiria. Yhtenä sunnuntaina tyttö nappaa naulakosta nahkatakkinsa ja pyytää isältään autokyydin Pakilaan kissatalolle. Miettien matkalla, mitä oikein onkaan tekemässä.
Sinäkin sunnuntaina kissatalo on avoinna yleisölle. Paikalla on myös nahkatakkinen tyttö, joka silmäilee koppeihin hieman epäröiden. Mitä hän oikeastaan tietää kissoista? Ainakin äidin mielestä ne ovat jotenkin epäilyttäviä. Mitä ne syövät? Mouruavatko ne kaikki yöt läpeensä? Roikkuvatko ne verhoissa tai sotkevatko lankakerät? Niin ja ne kynnet! Mitä niille pitää tehdä?
Ensimmäisessä kopissa on kookas kokovalkoinen tyttökissa, joka näyttää rauhalliselta. Kissatalon työntekijä kysyy, haluaisiko tyttö tutustua tähän kissaan lähemmin. Tyttö suostuu, kopin ovi avataan ja valkoinen kissa nuuhkaisee tyttöä pari kertaa. Mutta ei kiinnostu, ei tästä tytöstä. Ei tunnu oikealta.
Parin kopin päässä on kolme kissaa samassa kopissa. Kaksi leikkii keskenään kopin lattialla. Kolmas, musta kissa makaa ylimmällä tasolla pienenä myttynä tuijottaen ihmisiä silmät suurina. Työntekijä kysyy tytöltä, haluaisiko tämä tutustua näihin kissoihin. Tyttö suostuu ja kopin ovi avataan taas.
Kaksi lattialla temmeltänyttä kissaa ei kiinnostu. Mutta ylätasolla tarkkaillut musta kissa hyppääkin varovasti alas ja tulee nuuhkimaan tytön kättä.
Tyttö ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vaisto kehottaa menemään kissan ehdoilla, joten tyttö odottaa josko kissa antaisi silittää. Odotus palkitaan, kissa lähestyy varovasti kättä ja puskee hellästi. Tyttö silittää kissan selkää ja tuntee jokaisen selkänikaman ja kylkiluun kädessään aivan liian selvästi. Eläin on laiha. Turkki on kiilloton ja karvaa irtoaa paljon. Mutta kissa ei pakene. Sen sijaan se hyppääkin yhtäkkiä tytön olkapäälle.
Tyttö jähmettyy, sillä kissan nopeus ja ketteryys tulevat hänelle – koiriin tottuneelle – yllätyksenä. Kissa hakee tasapainoa ja sen kynnet pureutuvat nahkatakkiin jättäen siihen pienet jäljet. Tyttö ei välitä. Paskat vanhasta takista. Tämä se on, minun uusi ystäväni.
Kun kissa lopulta hyppää taitavasti alas olkapäältä, tyttö katsoo työntekijää, nyökkää ja hymyilee. Päätös on tehty. Hän ostaa alakerran myymälästä kuljetuslaatikon – kirkkaanpinkin, tietenkin – ja allekirjoittaa paperit. Kun musta kissa laitetaan kuljetuslaatikkoon, tyttö kuulee kun kissatalossa perheensä kanssa vieraillut pieni poika sanoo vanhemmilleen: ”Toi kissa sai kodin”.
Kotiin päästyä iskee paniikki. Kissa on kuljetuslaatikossa ja nuuhkii sen raosta uuden kotinsa tuoksuja. Tyttöä hirvittää. Miten kissaa hoidetaan? Pärjäänkö minä? Selviämmekö molemmat hengissä?
Kissa saa ruokakupit keittokomeron lattialle ja hiekkalaatikon kylpyhuoneeseen. Se livahtaa kuljetuslaatikosta päästyään sängyn alle ja tuijottaa sieltä lautasen kokoisin silmin. Ja siellä se pysyy. Kissa odottaa, kunnes tyttö käy nukkumaan ja syö vasta sitten. Tyttö päättää antaa sille aikaa.
Ensimmäisten viikkojen aikana kissaa ei näy. Se syö öisin ja piileskelee muulloin joko sängyn tai ammeen alla. Sitten, pikku hiljaa se uskaltautuu näkyville päivisinkin. Se säikkyy edelleen jokaista rasahdusta ja televisiosta kuulunut soralla kävelyn ääni saa sen pelosta vauhkoksi. Mutta uusi koti tuntuu yhä turvallisemmalta. Se uskaltautuu ensin makoilemaan, sitten jo nukkumaankin sängyn päälle. Se ymmärtää, että tämä tyttö on ystävä. Tämä paikka on koti.
Ja lopulta, se kehrää. Tuo ääni on tytön mielestä maailman suloisin.
On vuosi 2013. Laiskanpulskea, jo hieman harmaantunut kissarouva makaa röyhkeästi tyynyllä pitkin pituuttaan ja torkkuu. Alkujaan niin epäluuloisesta kissasta on kasvanut rohkea ja seurallinen kotieläin. Sen luottamus ihmisiin on palautunut ja se kipittää eteiseen tervehtimään kun kuulee oven käyvän. Se tietää, että kaikki kotiin tulevat ihmiset ovat sen ystäviä. Kukaan ei ole enää tahtonut tai tehnyt sille pahaa. Se tietää, että siitä huolehditaan ja että sitä rakastetaan. Ja se kehrää tyytyväisyyttään.
Ja se ääni on edelleen maailman suloisin.
4.-10.10. on vietetty eläinten viikkoa. Vuonna 2013 teemana on kissa, joka ymmärrettävistä syistä on aiheena minulle erityisesti sydäntä lähellä. Eläinten viikon hengessä Taika esitti lisäksi blogissaan eläinhaasteen, jossa on hyvää pohdittavaa meille kaikille.
Vuonna 2000 tämäkin eläinsuojeluyhdistyksen pelastama kissa sai kodin ja minä puolestani sain ystävän, jonka kanssa olen käynyt läpi elämäni suuret ilot ja surut ja kasvanut aikuiseksi. Traumatisoituneesta ja arasta eläimestä kasvoi rohkea, sosiaalinen ja elämäniloinen kissa, joka on valloittanut jopa kissoihin hieman epäluuloisesti suhtautuneen äitinikin sydämen aivan täysin! Kuten olen täälläkin aiemmin sanonut – ja tulen varmasti sanomaan vielä monta kertaa – parempaa kissaa en osaisi edes kuvitella. Se on enemmän kuin lemmikki, se on ystävä ja perheenjäsen, minulle ja miehelle äärimmäisen tärkeä asuinkumppani.
Mutta jokaista onnellisesti päättynyttä tarinaa vastaan on liian monta tarinaa, joissa ei ole yhtä onnellinen loppu. Eläimiä, erityisesti kissoja, jätetään Suomessakin yhä heitteille ja yksikin tällainen tapaus on liikaa. Kissa ei pärjää luonnossa, eikä ole niin itsenäinen ettei tarvitsisi ihmistä. Kissalla on vanhasta sanonnasta poiketen kuitenkin vain se yksi elämä. Aivan niin kuin sinulla ja minullakin.
Eläinsuojeluyhdistykset tekevät arvokasta työtä pelastamalla hylättyjä eläimiä ja etsimällä niille uusia koteja. Ne toimivat kuitenkin pääasiassa lahjoitusten ja vapaaehtoistyön turvin. Pienikin apu on tarpeen ja jos voit, auta sinäkin apuasi tarvitsevia eläimiä esimerkiksi SEY:n tai vaikkapa HESY:n kautta. Muista, ettei avun tarvitse välttämättä olla rahallista – voit lahjoittaa myös osaamistasi ja aikaasi.
Kiitos sinulle – minulta ja kisulta!